Miru ja valon polku -esittelyvideo

Lumileopardin jäljillä

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/19/Snow_leopard_portrait.jpg

Jos minulla olisi tilaisuus valita yksi kirjailija, jonka ehdottomasti olisin halunnut tavata, valitsisin Peter Matthiessenin. Ikävä kyllä, tämä loistava kirjailija poistui keskuudestamme vuonna 2014, 86-vuotiaana. Hän oli yksi niistä kunnioitettavista ihmisistä, joilla oli elinikäinen kutsumus sekä suojella luontoa ja eläimiä, että ymmärtää niitä syvällisesti. Rakastan Matthiessenin tapaa kirjoittaa ja olen syvästi vaikuttunut luettuani kaksi hänen teostaan: The Snow Leopard ja Tigers in the Snow. Matthiessenin teoksia ei ole toistaiseksi suomennettu.

Peter Matthiessen syntyi vuonna 1927 New Yorkissa. Hän julkaisi ensimmäisen romaaninsa vuonna 1954 Pariisissa, jossa asuessaan hän toimi myös Paris Reviewin toimittajana. Palattuaan samana vuonna Amerikkaan, hän ryhtyi kalastajaksi ja laivan kapteeniksi. 50-luvun loppupuolella Matthiessen aloitti huikean matkojen sarjan, jotka pitkälti määräsivät koko hänen elämänsä suunnan ja kirjojensa sisällön. 

Tämä karismaattinen mies oli intohimoinen luonnontutkija ja suojelija, jonka sydäntä lähellä olivat erityisesti sukupuuton partaalla olevat lajit. Hän oli myös poliittinen aktivisti, joka kritisoi ja vastusti äänekkäästi sotaa, alkuperäiskansojen riistoa, länsimaista ahneutta, ekologista lyhytnäköisyyttä ja niiden ikäviä seurauksia.

Kirjoittajana hän on sekä armoitettu luonnonesteetikko että ihmisen sielunelämää syvällisesti pohdiskeleva Zen-opettaja. Matthiessenin teosten tematiikka käsittelee katoavia kulttuureja, sorrettuja kansoja, luonnon ainutlaatuisuutta, eksoottisia ja uhanalaisia villieläimiä sekä ihmisen henkistä kehitystä. Kirjoituksissaan hän pystyy yhdistämään sekä tietokirjoittamisen kurinalaisen faktatietojen poiminnan, että lyyrisen tyylin jolla hän kuvailee poikkeuksellisia luontokokemuksiaan.

Matthiessen kirjoitti teoksensa The Snow Leopard vuonna 1978. Teos voitti National Book Award -palkinnon. Kirja on kertomus Matthiessenin matkasta Tiibetiin, jossa hän vaelsi erittäin vaikeissa olosuhteissa luonnontutkija George Schallerin kanssa. Miehet tutkivat matkansa aikana niin kutsuttuja sinisiä lampaita eli baraaleja ja yrittivät samalla saada kerättyä havaintoja salaperäisistä lumileopardeista, joista oli tuohon aikaan hyvin vähän dokumentoitua tietoa.

Snow Leopardin voi jakaa kolmeen eri kerronnan tyyliin, jotka limittyvät toisiinsa. Teos on ensinnäkin romanttinen ja luonnon kauneudesta hurmioitunut matkakertomus. Toisekseen se sisältää tieteellisen dokumentoivaa luonnontutkimusta. Kolmanneksi se on eräänlainen henkisen mietiskelyn ja filosofisen pohdinnan kirja, jossa pohditaan ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa. Kirjoittaja on onnistuneesti yhdistänyt nämä kolme tasoa soljuvaksi kertomukseksi, jossa ei tunnu olevan notkahduksia tai mielenkiinnottomia kohtia lainkaan.

Olen joskus kiinnittänyt matkakirjoja lukiessani huomiota siihen, että miesten kirjoittamissa matkakuvauksissa arastellaan tunteiden esittämistä ja sisäistä pohdintaa. Henkeäsalpaavissakin paikoissa käyminen saatetaan kuitata muutamalla puisevalla rivillä ja pienten yksityiskohtien havainnoiminen jää helposti kertojan suorittamien "valloitusten" varjoon. Matthiessen on tässäkin suhteessa toisenlainen. Hän kertoo matkastaan eräänlaisena hurmioituneena pyhiinvaelluksena ja suodattaa kokemuksensa zen-buddhalaisen elämänkatsomuksensa läpi. Kirjoittajan tyylissä korostuvat tähän liittyen syvällinen tunne-elämä, häikäisevä kauneuden taju, totuuden etsiminen ajattelemalla ja nöyryys sekä syvä kunnioitus luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

Matthiessen kuvailee kertomuksessaan myös itseään tarkkanäköisesti ja kaunistelematta. Hän ottaa ylevään kertomukseensa mukaan hyvin arkisia aineksia, kuten ristiriitaisia tunteita aiheuttavat menneisyyden huumekokeilunsa ja hajonneen avioliittonsa sekä vaimonsa traagisen kuolemisen syöpään. Hän ei tuo itseään tai saavutuksiaan esille poikkeusyksilönä, vaan päinvastoin karuihin olosuhteisiin joutuneena lapsenomaisena ihmettelijänä, jolle koko elämä on yhtä suurta arvoitusta. Teoksessa on pääosin äänessä itse kertoja, mutta hän antaa äänen myös matkatovereilleen ja kuvaa oivaltavasti heidän käyttäytymistään ja tunteitaan. Esimerkiksi matkakumppani Schaller vaikuttaa olevan äkeä jurottaja suurimman osan ajasta, mutta kovan kuoren alta paljastuu lopulta kirjattujen sitaattien ja Matthiessenin luonnehdinnan mukaan ihminen, jonka käsiin hän koska tahansa luottaisi henkensä. 

Paikallisväestön ja kahden länsimaalaisen erilaisuus tulee kirjassa hyvin esille, sillä Matthiessen kuvaa retken kantajina toimivien tai kylissä kohtaamiensa paikallisten ihmisten reaktioita pääosin vain heidän käyttämänsä alkeellisen englannin ja ilmeikkään elekielen kautta. Teoksen humoristiset kohdat sisältävät hyväntahtoista virnistelyä alkuperäisasukkaiden joskus koomiselta vaikuttavalle reagoinnille ja käyttäytymiselle. Tämän lievän ylenkatseen Matthiessen kuitenkin selittää antamalla ymmärtää, että alkuperäiskansojen elämäntapa ja lapsenomainen ajattelumaailma päihittävät hänen mielestään mennen tullen länsimaisen viileän laskelmoinnin ja kyynisyyden.

Kun Matthiessen kuvaa matkallaan tapahtuvia pysähtymisen ja hiljentymisen hetkiä, jolloin hänellä on aikaa tarkkailla ympäristöään, hänen kielensä on hurmioituneen kaunista. Hän kuvaa Tiibetiläistä maisemaa ja luonnonilmiöitä aivan kuin maalaisi sadunomaista taulua:

"In high spirits, we continue down through alpine pastures to dry slopes of oak and pine. Below, the Bhri Valley can be seen, winding down out of dark canyons to the north and east. Camp is made on a sunny ledge near shadow stream; here spruce and fir and pine all live together. At the fire, we cook rice before dusk falls; and afterward I climb the hill and sit under a pine and watch the stars appear over Tibet. Then the planet Mars, bright orange-gold, rises swiftly over night snows in the north east. How clear it is, how imminent! An owl hoots, deep in the black needls. Whooo-ooo."

Lyyrisessä kerronnassaan hän kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, joille saattaa kuvitella syvällisemmän myyttisen ja henkisenä opastuksena tulkitun merkityksen:

"Disputing the path is a great copper-coloured grasshopper, gleaming like amber in the sun, so large is it, and so magical its shimmer, that I wonder if grasshopper is not some old naljorpa, advanced in the art of taking other forms. But before such a "perfect one" can reveal himself, the grasshopper springs carelessly over the precipice, to start a new life hundreds of feet below. I choose to take this as a sign that I must entrust my life, and thanking the grasshopper, I step out smartly on my way."

Matthiessenin tyyli tuo runsaassa adjektiivien viljelyssään, myyttisissä assosiaatioissaan ja ihmisen syvimpien tunteiden kuvauksessaan jollain tapaa mieleen romanttiset naistenkirjat, mutta myös science fiction- ja fantasiakirjallisuuden. Tässä teoksessa sanojen tuhlaaminen on hyve, jossa ei kuitenkaan mennä liiallisuuksiin. Kieli on niin kaunista, että sen kaikkiin nyansseihin haluaa keskittyä tarkasti. Matthiessen ei kuitenkaan keskity vain luonnon kauneuden palvontaan. Hän kuvaa viiltävällä tavalla myös vaimonsa traagista sairastumista, menehtymistä ja eloon jääneen surua. Lukija elää kertojan vierellä siinä, kunka arkinen tapahtuma kuolema voikaan olla myyttien takaa paljastuessaan ja miten suunnattoman avuton ihminen on sen kohdatessaan.

Kirjailijalle ei myöskään tuota mitään vaikeuksia siirtyä yhtäkkiä ihannemaiseman taivastelusta luonnontieteellisiin kuriositeetteihin. Lumisten vuorenhuippujen ja kimaltelevan Tiibetin taivaan lumoamalle lukijalle tarjoutuu esimerkiksi nenää nyrpistyttävä tilaisuus sivistää itseään kysymyksessä, miksi vuohet haisevat niin älyttömän pahalle:

"But the blue sheep stops short of certain practices developed by the markhor of Pakistan and the wild goat, both of which take their penises into their mouths, urinate copiously, then spit on their own coats; the beard of the male goat is an adaptive character, a sort of urine sponge that perpetuates the fine funky smell for which the goats are known."

Enjoy the Ride

Lennart Heljen tontut ja eläimet

Kuvan copyright: Lennart Helje

"Kortissa tonttu kurkisteli ikkunan takaa ikkunalaudalla makoilevaa harmaata kissaa."

Joulukorttien ja postimerkkien kuvittajana tunnettu ruotsalainen Lennart Helje on yksi minuun suurimman vaikutuksen tehneistä satutaiteilijoista. Hänen utuinen siveltimenjälkensä tavoittaa sydämellisellä tavalla luontoa ja eläimiä rakastavan, hetkessä elävän, uteliaan, hyväntahtoisen ja elämästä nauttivan mielentilan. Halusin ehdottomasti sisällyttää maininnan hänestä Miruun ja Valon polkuun.

Heljen joulukorteissa on poikkeuksellisen turvallinen, toiveikas ja valoisa tunnelma: Maailman murheet ovat kaukana, kiire on pysähtynyt ja on aikaa nauttia pienistä yksityiskohdista, kuten pakkasen tuoksusta, hankien tuikkeesta ja siitä suloisenkaihoisasta tunteesta, kun on pimeässä ulkona ja katsoo kotien ikkunoista loistavaa tunnelmallista valoa.

Näissä korteissa on harvoin ihmisiä, useimmiten tonttuja ja eläimiä, joiden kanssa tontut ovat solmineet merkityksellisiä ystävyyssuhteita. Heljen tonttu samoilee talvisissa metsämaisemissa tai ihmisten pihoissa. Usein tontulla on seuranaan tai hyvänä pidettävänään jokin eläin, useimmiten kettu, mutta myös kissa, hevonen, hirvi tai puunoksalla kuikuileva harakka. Tonttu edustaa vanhan ajan romanttista luontosuhdetta ja biofiliaa, joka on päässyt monilta moderneilta ihmisiltä hämärtymään.

Heljelle joulu ei ole suinkaan lahjakärääsän täyttämää hälinää ja vilskettä, vaan kissan kehräystä, siemeniä saavan linnun iloa, seikkailunhaluisen ketun uteliasta seuraa, hevosen tallinlämpimän posken silittämistä ja kävelyä ulkona, pakkasyön hiljaisuudesta sekä lumen alla lepäävän luonnon hieman surumielisestä kauneudesta nauttien. Kortteja katsomalla saattaa melkein kuulla Viktor Rydberkin rakastetun Tonttu / Tomten -joululaulun soivan hiljaa taustalla: "Endast tomten är vaken / Tonttu ei vaan saa unta..."

Postikorttitaiteilijan lahjakkuus on huomioitu internetin ansiosta ympäri maailmaa ja hänen joulukorteistaan on tullut haluttuja keräilykohteita. Taiteilijasta löytyy valitettavan vähän tietoa ja nekin muutamat rivit toistuvat fanisivuilla samanlaisina. Hartaana toiveenani olisi, että hänestä tehtäisiin vielä joskus kirja, johon hänen elämänkertansa ja taiteensa koottaisiin yksien kansien väliin.

Kuvan copyright: Lennart Helje

Vihattu ja palvottu rotta

Rotat ovat kautta aikain tehneet tuhojaan ihmisten ruokavarastoissa, kantaneet turkissaan mustaa surmaa levittäneitä kirppuja, tartuttaneet ihmisiin tauteja ja liittyneet muutenkin vahvasti mielikuviin kurjuudesta, viemäreistä, likaisuudesta ja köyhyydestä. Rottia pidetään törkyisinä, ahneina ja aggressiivisina tuholaisina, joista pitää hankkiutua eroon keinolla millä hyvänsä. Myyteissä ja saduissa rotalle on varattuna toistuvasti häijyläisen rooli. Kahdentoista eläimen vuosikilpailunkin rotta voitti kieroilemalla ja pettämällä hyväuskoiset ystävänsä.

Rottien puolustukseksi täytyy sanoa, että moinen on yksipuolista panettelua. On silkkaa mielikuvitusta, että rotilla olisi mitään mielenkiintoa punoa juonia ihmiskunnan tai toisten eläinten pään menoksi. Kaikkien elävien lailla rotta pyrkii vain löytämään syömistä ja suojaa, selviytymään päivästä toiseen sekä saamaan jälkeläisiä ja solmimaan suhteita lajitovereihinsa. Rotta on ollut menestyksekäs näissä toimissa ja levinnyt sopeutumiskykynsä ansiosta lähes jokaiseen maailman kolkkaan. Ihmiset inhoavat rottia, koska rotat tunkeutuvat heidän reviirilleen, ryöstävät ruokansa ihmisten varastoista ja jättävät jälkeensä haisevaa sotkua. Rottien näkökulmasta katsottuna ihmiset tosin käyttäytyvät ihan samalla tavalla, eivätkä paljoa käytöstään anteeksi pyytele.

Maailmasta löytyy niitäkin, jotka suhtautuvat rottiin myönteisesti, jopa rakastavasti. Lemmikkeinä rottia pitävät ihmiset tietävät kokemuksesta, että rotat ovat seurallisia, hellyydenkipeitä, älykkäitä ja oppivaisia eläimiä, joiden kanssa voi tulla mainiosti toimeen.

Rajasthanin Deshnokessa sijaitsevassa Karni Matan temppelissä rotilla on lokoisat oltavat ja siellä arvioidaan elelevän 25 000 rottaa. Temppelin pihoilla ja rakenteissa käy melkoinen vilske, kun monenväriset matohännät vilistävät päivittäisissä puuhissaan. Erityisesti temppelin valkoisia rottia pidetään suuressa arvossa ja niiden kohtaaminen tulkitaan siunaukseksi.

Kuva Wikipedia: Karni Mata temple

Kabbaksi kutsuttujen temppelirottien uskotaan olevan jumalatar Karni Matan tai hänen sukulaistensa reinkarnaatioita. Niitä ruokitaan ja suojellaan saalistajilta. Ihmiset tulevat pitkienkin matkojen takaa palvomaan kunnianarvoisia jyrsijöitä sekä leikkimään ja seurustelemaan niiden kanssa. Temppelissä täytyy varoa huolellisesti askeleitaan, sillä rotan tallaaminen ja vahingoittaminen on suuri synti, jonka sovittamiseksi joutuu kustantamaan hopeisen tai kultaisen rottapatsaan pystyttämisen. (Wikipedia: Karni Mata).

Rotat saavat temppelissä yltäkylläisesti kaikenlaisia herkkuja: jyviä, pähkinöitä, makeisia ja kulhoittain maitoa. Ruokaa tuovat ihmiset pitävät onnenpotkuna sitä, jos saavat syödä rotan puoliksi nakerteleman ruokapalan. Rotat ovat niin kesyjä, että ottavat ruokaa kädestä ja voivat kiipeillä vierailijoiden päällä. Annetaanpa niille jopa suukkojakin.

ELÄINFANTASIA JA LUOVA KIRJOITTAMINEN

ELÄINFANTASIA on kirjallisen symbolismin muoto, jossa pääosassa ovat aina eläimet. Tarinoita on karkeasti jaoteltuna kahdentyyppisiä: Toisissa ajattelevat, tuntevat, puhuvat, mahdollisesti vaatteisiin pukeutuvat ja sosiaalisia suhteita solmivat eläimet käyttäytyvät antropomorfisesti, eli heijastavat hahmoissaan ihmisten käyttäytymistä ja mielikuvitusta. Toisissa pyritään ensisijaisesti eläimen lajityypillisen käytöksen todenmukaisuuteen ja lisätään fantasiaelementtejä tarinan lomaan.

Eläinfantasiassa eläimet voivat joko elää rinnakkain ihmisten kanssa tai kokonaan omassa eläinten maailmassaan. Yleisimpiä eläinfantasian hahmoja ovat koirat, kissat, siat, hevoset, jänikset, pöllöt, hiiret, rotat, karhut, hanhet, kanat, ankat, ketut, sudet, kilpikonnat, harakat, varikset sekä sammakot.

Suositut eläimet ja niihin liitetyt luonteenpiirteet sekä stereotypiat vaihtelevat kulttuurikohtaisesti. Ihmisille vaarallisina pidetyillä eläimillä, kuten susilla, käärmeillä, hämähäkeillä ja lepakoilla on länsimaisissa tarinoissa usein vastustajan rooli. Toisissa kulttuureissa ne voivat päin vastoin olla voimaeläimiä ja myönteisiä hahmoja. Rooman mytologisia perustajia Romulusta ja Remusta imetti kaupungin tunnukseksi nostettu naarassusi. Australian aboriginaalien mytologioissa Sateenkaarikäärme on luojajumaluus ja vesilähteiden vartija. Amerikan alkuperäiskansojen folkloressa esiintyy hämähäkki, tarinankertoja-tietäjä Anansi sekä tähtitaivaan kutonut hämähäkki-isoäiti Sussistanako. Kiinassa ja Japanissa Fu-Fu-lepakko on hyvän onnen symboli. Haaskoja syövät, kolkkoääniset korpit ovat monessa kulttuurissa huonojen uutisten airuita tai kuolleiden ja kadotettujen sielujen symboleja. Norjalaisissa mytologioissa korpit Hugin ja Munin ovat jumala Odinin silmät ja korvat, jotka tuovat lentäen uutisia Midgardista ja alaskalaisten tligitien kansanperinteessä korppi on kepposteleva luojajumaluus.

Kirjailijat ovat perinteisesti lainanneet eläinfantasian hahmoihinsa vaikutteita eri kulttuureiden eläinmytologioista. 

ELÄINFANTASIAN HISTORIAA

Eläintenpalvonta eli zoolatria on johonkin eläinlajiin kohdistuvaa uskonnollista kunnioitusta. Se perustuu katsomukseen, jonka mukaan luonnossa on paljon ihmisten tavoin tai jopa ihmistä kehittyneemminkin ajattelevia olentoja (Wikipedia, Zoolatria).

Eläinfantasian alkuhahmotelmana voidaan pitää primitiivisten kulttuurien palvomia eläinjumaluuksia ja käsityksiä eläimistä ihmisten esi-isinä, kaukaisina sukulaisina. Eri puolella maailmaa on palvottu kulttuurista riippuen karhuja, valaita, vuohia, apinoita, lehmiä ja puhveleita, kissapetoja, koiria, susia, elefantteja, lintuja, kaloja, käärmeitä ja jopa rottia. Hindulaisuudessa on vahvoja vaikutteita eläinten palvonnasta vielä tänäkin päivänä.

Palvonnan kohteena on joko laji yleensä, jota edustaa tavallisesti yksi yksilö, tai lajin yliluonnollinen "eläinten herra". Usein palvonta ei kohdistu eläimeen sinänsä, vaan voimaan tai olentoon, jolla on eläimen hahmo tai joka on asettunut eläinyksilöön (Wikipedia, Zoolatria). Suomalaisessa ja karjalaisessa kansanperinteessä jonkin kasvi- tai eläinlajin kantavanhempaa kutsuttiin äitiä tarkoittavasta emo-sanasta johtuvalla muunnoksella emuu. Emuu on synnyttänyt tai luonut jonkin kasvi- tai eläinlajin, ja kantaa vastuun tämän lajin olemassaolosta sekä huolenpidosta (Wikipedia, Emuu).

Ihmisten ja eläinten hybridejä esiintyy jo myöhäispaleoliittisen kauden luolamaalauksissa sekä patsaissa. Saksan Hohlenstein-Stadelin luolasta löydettiin vuonna 1939 ihmisleijonafiguriini, jonka iäksi on arvioitu 40000 vuotta. Metsästäjä- ja keräilijäkulttuureissa sekä varhaisissa korkeakulttuureissa eläimiä kunnioitettiin ihmisten esi-isinä tai suojelevina toteemieläiminä, joiden ihailtavien piirteiden toivottiin siirtyvän itselle. Ravinnonsaannin kannalta oli hyödyllistä kyetä samaistumaan saalieläimiin, oppimaan niitä ja ennakoimaan niiden käyttäytymistä. Primitiivisessä taiteessa esiintyvät ihmiseläinhahmot eivät kuitenkaan välttämättä esitä mytologisia hybridejä vaan shamaaneja, jotka ovat eläimen hahmossa henkimatkalla.

Yleinen fantasia ihmisen ja eläimen ominaisuuksien sekoittumisesta ovat olleet mielikuvitusolennot, jotka koostuvat sekä ihmisen että eläimen osista. Tästä käytetään nimitystä teriokefalia. Lähi-idän muinaiskulttuureista löytyy varhaisimpia kuvitelmia merenneidoista, siivekkäistä ihmis- tai häränvartaloisista olennoista, jotka ovat kristinuskossakin esiintyvien enkelien esikuvia sekä leijonakentaureista, joilla oli ihmisen ylävartalo ja leijonan alavartalo. Muinaisessa Egyptissä palvottiin jumaluuksia, joilla oli ihmisen vartalo ja eläimen pää. Esimerkkejä tästä ovat koirapäinen Anubis, kissapäinen Bastet/Sekhmet -jumalatar ja haukkapäinen Horus. Pyramideja vartioivilla sfinksipatsailla oli päinvastoin kissaeläimen vartalo ja ihmisen pää. Kreikan myyteissä esiintyvät ihmishevoset eli kentaurit, sarvipäiset ja sorkalliset mutta ylävartaloltaan ihmismäiset satyyrit ja faunit, petolinnunvartaloiset ja ihmiskasvoiset harpyijat sekä häränpäiset mutta ihmisvartaloiset minotaurokset. Mytologiset hahmot saattoivat olla myös yhdistelmä eri eläimiä, kuten egyptiläinen Ammit joka on absurdi leijonan, krokotiilin ja virtahevon osista koottu palapeli sekä kreikkalainen Chimeira, joka on leijonan, käärmeen ja vuohen merkillinen sekasikiö.

Kreikkalaisilla sekä roomalaisilla jumaluuksilla oli lisäksi eläinkumppaneita, jotka heijastivat jumaluuden tiettyjä piirteitä sekä auttoivat heitä tehtävissään. Jumalten seuralaiseläimiä olivat esimerkiksi Minervan ja Athenan pöllöt viisauden symbolina ja Artemiksen sekä Dianan peurat sekä Dionysoksen ratsuna toiminut pantteri. Jumalten kuviteltiin voivan liikkua sekä ihmis-, että eläinhahmossa. Kreikkalainen, naisille perso pääjumala Zeus muutti itsensä valkoiseksi häräksi ryöstääkseen Europen ja joutseneksi vietelläkseen prinsessa Ledan. Kateellinen Athene muutti jumalatarta taitavemmin kutoneen Arakhnen hämähäkiksi.

Karjanhoito- ja viljelyskulttuurin sekä aseteknologian kehittymisen myötä ihmisten ja eläinten välisissä suhteissa alkoi korostua ihmiskeskeinen hierarkia sekä ihmisille eläimistä koituva hyöty tai haitta. Eläinhahmoiset jumaluudet joutuivat väistymään ihmishahmoisten jumalien tieltä. Eläinten palvonnasta on silti jäänteitä kristinuskossakin, joka esittää Jeesuksen Jumalan karitsana, Pyhän Hengen kyyhkysenä ja paholaisen viattomia ihmisiä syntiin viekoittelevana käärmeenä. Kristinuskon paholaiskuvassa on myös kaikuja Kreikan ja Rooman muinaiskulttuureissa esiintyvistä vuohihybrideistä sekä kelttiläisestä sarvipääjumala Cernunnoksesta, jotka olivat alkuperäisessä kontekstissaan myönteisiä hahmoja. Kristinusko kuitenkin painottaa ihmisen olevan jumalan kuva ja kieltää eläinten palvomisen pakanuutena, pitäen eläimiä ihmiselle alisteisina ja joissakin tapauksissa jopa vaarallisina pahuuden palvelijoina. 

Teriantropia tarkoittaa uskomuksia kyvystä muuttua ihmisestä eläimeksi, esimerkiksi ihmissudeksi. Ihmisen eläimeksi muuttumisesta kertovissa tarinoissa on useita kulttuurisia variaatioita, joihin liittyy kauhutarinan aineksia. Esimerkiksi Afrikan kansanperinteessä tunnetaan ihmishyeenat, Euroopassa noitien muuttuminen mustiksi kissoiksi tai neidon muuttuminen joutseneksi, Etelä-Amerikan folkloressa ihmiskissapedot, Kiinassa ihmisen muuttuminen koiraksi ja Intiassa tiikeriksi. Myyttisten tarinoiden eläin, kuten esimerkiksi irlantilaisten ja skotlantilaisten tuntema hylkeenhahmoinen selkie voi muuttua ihmiseksi, mennäkseen ihmisen kanssa naimisiin. Eläinkin voi ryöstää itselleen ihmispuolison, kuten siperialaisten nanaiden tarinoissa kerrotaan tiikereiden tekevän. Näiden vanhojen myyttien kierrättäminen kirjallisuudessa, populaarikulttuurissa ja elokuvissa on edelleenkin hyvin suosittua.

Eläimet esiintyvät myös eri kulttuurien kielellisissä ilmaisuissa, suullisen perinteen sananlaskuissa, aforismeissa, uskomuksissa, symboliikassa, runoissa ja kansanlauluissa. Tietä ylittävän mustan kissan uskotaan tuovan huonoa onnea, käen kukunta laskee jäljellä olevia elinvuosia ja saamelaisille uteliaana metsässä kulkevaa ihmistä seuraava kuukkeli on ilahduttava onnenlintu.

Eläimiin voidaan liittää vältettäviä tai ihailtavia luonteenpiirteitä. Jos ihmistä verrataan suteen, lampaaseen, koiraan, sikaan tai käärmeeseen, voi kyseessä olla loukkaus jossa tietty negatiivinen luonteenpiirre, kuten julmuus, tahdottomuus, alistuvuus ja liehittely, likaisuus tai kavaluus projisoidaan kyseiseen eläimeen. Sama toimii myös toisinpäin, kun rohkeus, vahvuus ja uljaus liitetään kotkaan, leijonaan tai karhuun, oveluus, nenästä vetämisen taito ja juonittelu kettuun tai kojoottiin sekä rauhallisuus ja rakastettavuus vaikkapa kujerteleviin kyyhkysiin. Esimerkiksi painonnostajan voidaan sanoa olevan vahva kuin härkä, pelkurin epäillään jänistävän rohkeutta vaativissa tilanteissa ja liiallinen hoppuilija nähdään juoksemassa kuin päätön kana.

Eläimet ovat erittäin yleisiä ihmisten heimojen, klaanien sekä valtioiden toteemeissa, tunnuksissa ja heraldiikassa eli vaakunataiteessa. Näissä symboli-ilmaisuissa eläin esitetään aina vahvana, rohkeana, puolustuskykyisenä ja taistelutahtoisena.

ELÄINFANTASIA KIRJALLISUUDESSA 

Seuraavaksi esittelen kirjallisuushistorian tunnettuja ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suomeksi käännettyjä eläinfantasiateoksia. Olen tehnyt koosteen käyttämällä lähteenäni Salman Akhtarin ja Vamik D. Volkanin toimittamaa teosta Cultural zoo: Animals in the human mind and its sublimations, suomalaista scifi-ja fantasiakirjallisuuden Risingshadow- sivustoa, amerikkalaista Goodreads -sivustoa sekä omia lukukokemuksiani. 

Varhaisimmat eläinfantasiakirjallisuuden teokset olivat kokoelmia, joiden tarinat pohjautuivat suullisena perinteenä leviäviin kulkutarinoihin, runoihin ja sananlaskuihin. Suullisessa perinteessä eläimet esiintyvät usein luomistaruihin liittyvinä ihmisten esi-isinä. Ne saattoivat olla myös itsenäisiä ja neuvokkaita, ihmisen kaltaisia toimijoita omassa eläinmaailmassaan, ilmentäen opettavaisesti ihmisten psykologisia piirteitä sekä ristiriitoja. Kulkutarinoiden alkuperästä on löydetty viitteitä Mesopotamian alueen muinaisista Sumerin ja Akkadin kulttuureista. Intian alueelta vanhimmat eläinfaabeleita eli eläinhahmojen kautta esitettyjä moraalitarinoita sisältävät tekstikokoelmat ovat Buddhan elämästä ja eri olomuodoista kertova Jataka 400-luvulta sekä Panchatantra 300-luvulta ennen ajanlaskun alkua. 

Kiinalaiseen astrologiaan liittyy tarina Kahdestatoista eläimestä, jotka hallitsevat kahdentoista vuoden kiertoa. Eläinradasta on viitteitä artefakteissa jo 475 – 221 eKr. Tang-dynastian aikana 618- 907 jKr ne olivat suosittu aihe keramiikan koristelussa. Vuosia hallitsevat eläimet esiintyvät itämaisessa populaarikulttuurissa vielä tänäkin päivänä ja ovat tulleet tutuiksi myös länsimaalaisille. 

Aisopos oli 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua elänyt fryygialainen orja. Hänen nimensä alle koottujen tarinoiden päähenkilöinä olivat neuvokkaat eläimet, joiden inhimillisten piirteiden siivellä jaettiin sosiaalisesti hyväksyttävän käytöksen ohjeita. Sadut laiskasta heinäsirkasta ja ahkerasta muurahaisesta tai ketusta ja happamista pihlajanmarjoista ovat maailmanlaajuisesti tunnettuja. Aisopos kertoi eläintarinoitaan suullisesti. Tarinoiden sirpaleet ovat säilyneet pelkästään myöhempien historioitsijoiden ja fabulistien teoksissa sekä kokoelmissa. 

Euroopassa 1484 ilmestynyt Aisopoksen sadut oli yksi ensimmäisiä William Caxtonin julkaisemia englanninkielisiä painokirjoja. Aisopoksen nimiin on indeksoitu 725 faabelia.

Ranskalainen Jean de La Fontaine julkaisi vuosien 1668-1694 aikana 239 faabelia. Hänen tuotantonsa on Ranskan kirjallisuuden kulmakiviä. Useimmissa Fontainen faabeleissa esiintyy eläinhahmoja. Fontaine otti faabeleihinsa vaikutteita antiikin klassisista ja itämaisesta satuperinteestä. Fontainen tunnettuja satuja ovat esimerkiksi kaupungin ja maaseudun oloja vertaileva Kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri sekä Kettu ja kurki, jossa kettu ja kurki rikkovat vieraanavaraisuuden sääntöjä tarjoilemalla toisilleen hankalasti syötävän päivällisen. 1697 Charles Perrault julkaisi satukokoelman Hanhiemon tarinoita, joka sisälsi kansantarinoista vaikutteita saaneen Saapasjalkakissan sekä Punahilkan. Saapasjalkakissa on perinteinen veijaritarina, jossa kekseliäs kissa tappaa jättiläisen ja juonii köyhälle isännälleen satumaisia rikkauksia, valtaa sekä puolison. Punahilkka on kauheista ihmissyöjäsusista kertovien satujen klassikko.

Ensimmäisen kerran 1812 julkaistussa Grimmin veljesten satukirjassa on useita eläinsatuja, kuten Sammakkokuningas, Bremenin soittoniekat, Kolme pientä porsasta sekä Kettu ja hanhi. 21 Yksi kauneimmista norjalaisen H.C Andersenin saduista on vuonna 1843 julkaistu Ruma ankanpoikanen, joka on kokonaan Andersenin omaa tuotantoa. Siinä kaikkien muiden halveksimasta ja nokkimasta rumasta ankanpoikasesta kasvaa ihailtu, uljas joutsen. Ivan Krylov oli Venäjän tunnetuin fabulisti ja hän julkaisi satuja aikavälillä 1809-1830. Alkutuotannossaan hän käänsi ja jäljitteli Aisoposta ja Fontainea, myöhäisempi tuotanto on hänen omaansa. Krylovin saduissa seikkailevat eläinten hahmoissa ihmisten perustyypit hyveineen ja paheineen.

1865 Lewis Carrolin Liisan seikkailut ihmemaassa esitteli liudan absurdisti käyttäytyviä ja puhuvia eläimiä, kuten neuroottisen kiireisenä kelloaan vahtivan valkoisen kanin, kahelin maaliskuun jäniksen, teepöydässä nuokkuvan unisen murmelin, piippua sienen päällä pössyttelevän perhosentoukan, julman Herttakuningattaren krikettimailoina käytettävät elävät flamingot ja arvoituksellisen Irvikissan, joka osaa kadota niin, että vain irvistys jää leijumaan ilmaan.

1877 Anna Sewellin Uljas musta kuvasi ihmisten julmaa käytöstä hyötyeläimiään kohtaan. Kirjailijan tavoitteena oli herättää ajatuksia eläinten oikeuksista ja kohtelusta. 

1894 Ruyard Kiplingin kirjoittama Viidakkokirja kertoo susien kasvattamasta Mowgli-pojasta, joka saa ystäviä ja vihollisia viidakon muista eläimistä, kuten karhusta, apinoista, pantterista ja käärmeestä. Julma tiikeri Shere Khan juonittelee tarinassa Mowglin pään menoksi.

1900 L.Frank Baumin Ihmemaa Oz:issa yksi tarinan päähenkilöistä on rohkeuttaan etsivä pelkurileijona. Frank Baum kirjoitti myös lehtiin eläinsatuja, jotka julkaistiin Animal Fairy Tales -nimisenä kirjana vuonna 1969. 

1902 Beatrix Potterin kirjassa Petteri Kaniini, eläimet käyttävät ihmisten lailla vaatteita. Kaniininpoika hiipii äidin kielloista huolimatta ihmisten puutarhaan ja joutuu puutarhan omistajan takaa ajamana seikkailuun. 

1903 Jack Londonin Erämaan kutsu on Klondiken kultaryntäyksen aikana vetotehtäviin ryöstetyn Buck-koiran selviytymistarina vankeudesta vapauteen. Ihmisten huonosti kohtelema koira karkaa liittyäkseen villin ja vapaaseen susilaumaan. 

1908 Kenneth Grahamen Kaislikossa suhisee ilottelee joen varrella elävän rupikonnan, mäyrän, rotan ja myyrän kommeluksilla. Kirjan eläimet pukeutuvat vaatteisiin, ajelevat autolla ja elelevät viihtyisissä koloissaan pitkälti ihmisten lailla.

1923 Itävaltalaisen Felix Saltenin Bambi on kasvutarina metsäkauriin syntymästä ja varttumisesta aikuiseksi. Bambissa kuvattu metsästämisen ja eläinten vainoamisen julmuus tulkittiin natsi-Saksassa juutalaisvainojen allegoriaksi, joten kirja julistettiin kielletyksi. 

1925 J.R.R.Tolkien kirjoitti vähemmän tunnetun eläinfantasiasadun nimeltä Roverandom. Se kertoo noidan leluksi taikoman nuoren koiran seikkailuista. Koira matkustaa kuuhun ja meren pohjaan löytääkseen velhon ja muuttuakseen takaisin tavalliseksi koiraksi. 

1926 A.A. Milnen Nalle Puh -kirjoissa Puolen hehtaarin satumetsää asuttavat hunajalle perso karhu Nalle Puh, Nasu-possu, melankolinen Ihaa-aasi, Tiikeri, Kengu-kenguru ja hänen poikasensa Ruu, joiden hahmot perustuvat suoraan Milnen pojan lelueläimiin. 

1945 George Orwellin Eläinten vallankumous on satiirinen allegoria vallan väärinkäytöstä. Maatilalla valtaan päässeet siat alistavat mielivaltansa alle muut eläimet ja osoittavat siten, että ylevistä ideologioista ja aatteista huolimatta toiset pitävät huolen siitä että ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset.

1945 E.B. Whiten Stuart Little on amerikkalaisen lastenkirjallisuuden klassikko, joka kertoo newyorkilaiseen perheeseen adoptoidun hiiripojan seikkailuista. 

1952 julkaistu Lotta ystäväni on kuvaus farmilla elävän sianporsaan ja hänen henkensä pelastavan viisaan Charlotte-hämähäkin ystävyydestä.

1950 C.S. Lewisin Narnia-kirjoissa keskeinen hahmo on Aslan-leijona, joka muistuttaa kristinuskon Jeesusta. Narnian satumaailmassa elää myös muita eläimiä, joille Aslan on antanut kyvyn puhua, kuten majavia, mäyriä, lepakoita, villisikoja, hevosia, susia ja karhuja. Narnian eläimet ovat joko hyvän Aslanin tai pahan Valkoisen kuningattaren puolella.

1956 Dodie Smithin Sata ja yksi dalmatiankoiraa kertoo suloisesta dalmatiankoiraperheestä ja säälimättömästä Julmia Juonisesta, joka haluaisi tehdä koiranpennuista turkiksen itselleen. 

1958 Michael Bondin Karhuherra Paddington on lontoolaisen perheen luona asuva, ihmisen lailla pukeutuva ja käyttäytyvä nallekarhu, joka onnistuu hyvistä tarkoituksistaan huolimatta joutumaan aina kommelluksiin. 

1960 Sheila Burnfordin Ihmeellinen matka kertoo kissan ja kahden koiran ystävyydestä sekä kolmikon vaeltamasta pitkästä matkasta, jonka he taivaltavat villissä luonnossa päästäkseen takaisin ihmisperheensä luokse.

1970 Roald Dahlin kirjassa Kekseliäs kettu, ovela ja röyhkeä kettuherra pihistelee ahneiden maatilanisäntien kanoja ja hanhia ruuakseen. Isännät juonivat ketun pään menoksi, mutta kettu on poikkeuksetta heitä ovelampi.

1970 Richard Bachin filosofisen teoksen päähenkilö Lokki Joonatan harjoittelee lentämistä lentämisen vuoksi. Muut arkisesti ajattelevat lokit pitävät taitolentoa typeränä ajanhukkana ja sulkevat Joonatanin yhteisönsä ulkopuolelle. Yksinään Joonatan oppii entistäkin paremmaksi lentäjäksi ja ylittää lopulta toisen maailman rajan. 

1971 Robert C. O´Brienin Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat kertoo koe-eläinlaboratoriosta paenneista huippuälykkäistä rotista, jotka ovat perustaneet ruusupensaan alle aivan uudenlaisen rottayhteiskunnan. 

1972 Richard Adamsin Ruohometsän kansa on yksi tunnetuimpia eläinfantasiateoksia. Se kertoo luonnollisten kanien tavoin elävästä kaniyhteisöstä, jolla on kuitenkin oma kielensä, kulttuurinsa ja uskontonsa. Kanit joutuvat pakenemaan ihmisiä ja etsivät itselleen uutta asuinpaikkaa. Adamsin vähemmän tunnettu Ruttokoirat kertoo koe-eläinlaboratorion julmuuksia pakenevista koirista.

1974 Eduard Uspenski Fedja setä, kissa ja koira kertoo puhuvien eläinten kanssa maalle asumaan karkaavasta pikkuvanhasta pojasta. 

1975 Juri Kovalin Napakettu Napoleon Kolmas on turkistarhausta kritisoiva, liikuttava kertomus naalista, joka karkaa turkisfarmilta ja haluaa päästä takaisin Pohjoisnavalle.

1978 Jukka Parkkisen Korppi ja kumppanit kertoo metsäneläimistä, jotka asuvat syrjäisessä Jokivarressa. Eläinten rauha rikkoutuu, kun ihmiset levittävät alueelle vesakkomyrkkyä. Teos ottaa kantaa luonnon saastumiseen sekä eläinten ahdinkoon ja se sai Kirjapöllö-palkinnon vuonna 2008.

1978 Walter Wangerin Kukko Kannusjalka johtaa puheliaat eläinystävänsä taistelemaan pahaa Wyrm-matoa ja sen jälkeläisiä vastaan.

1979 Colin Dannin Kaukametsän pakolaiset kertoo villeistä eläimistä, jotka pakenevat ihmisten 11 kaiken tieltään raivaavaa invaasiota ja etsivät itselleen turvallista asuinaluetta.

1986 Brian Jacquesin Redwallin taru kertoo Redwallin luostarissa elävistä hiiristä ja muista metsäneläimistä, jotka joutuvat puolustautumaan vihollisiaan vastaan. Sarjaan kuuluu 22 kirjaa.

1987 Aeron Clementin Kylmät kuut on liikuttava kertomus persoonallisista, ikivanhaa eläinviisautta vaalivista mäyristä, jotka joutuvat kärsimään ihmisen tuhovimmasta.

1989 Akif Pirinçcin Felidae: Kuka murhasi kissan? on kissojen näkökulmasta kirjoitettu julma murhadekkari, jossa on viittauksia natsien hirmutekoihin.

1989 Robin Jarvisin Deptfordin hiiret -kirjoissa hiiret kamppailevat pimeyden voimia vastaan.

1999 Stephen Baxterin Mammutit –trilogiassa ihmiset metsästävät viimeisiä jäljellä olevia mammutteja. Mammuttien mytologiaa ja historiaa kerrotaan mammuttien näkökulmasta.

1999 Erin Hunter -nimellä kirjoittava, kuuden ihmisen ryhmä on noussut joka puolella maailmaa tunnetuksi Soturikissat-sarjallaan. Kirjailijoiden muuta massatuotantoa ovat karhujen seikkailuihin keskittyvä Etsijät-sarja ja koirien tähdittämä Selviytyjät -sarja.

1999 Michael Hoeyen Hetki lyö hiirelle- kirjassa hiiri Hermux Tantamoq ratkoo mysteeriä.

2000 Sun-mi Hwangin Kana joka tahtoi lentää on pienoisromaani häkkikanan äitiyshaaveista ja tuotantoeläimen tarpeesta vapautua sekä tehdä oman elämänsä valintoja.

2001 Terry Pratchettin Mahtava Morris ja sivistyneet siimahännät kertoo kierosta Morris-kissasta, älykkäiden rottien laumasta ja eläinten vietävissä olevasta soittajapojasta, jotka höynäyttävät yhteistuumin rottia pelkääviä kaupunkilaisia.

2003 S.F Saidin Varjak Käpälä on kissanpentu, joka ryhtyy taistelemaan esi-isänsä Jalalin muinaisten opetusten ja ystäviensä avulla kaupunkia terrorisoivia pahoja kissoja vastaan. Tarina jatkuu vuonna 2005 julkaistussa kirjassa Varjak Käpälä, lainsuojaton.

 

2003 Kate DiCamillon Desperauxin taru kertoo pienen hiiren sankariseikkailuista.

2004 Clive Woodallin Siipien sota kertoo Lintumaan linnuista, jotka taistelevat pahojen ja julmien harakoiden maailmanvalloitusta vastaan. 

2005 Leonie Swannin humoristiset eläindekkarit Murha laitumella ja 2010 ilmestynyt Ihmissutta ken pelkäisi esittelevät persoonallisten lampaiden yhteisön, joka päätyy ratkomaan murhia viisaan Maple-lampaan johdolla. 

2005 Margi McAllisterin Orrin, Usvasaaren sankari on saturomaani orvon Orrin-oravan merkittävästä kohtalosta sekä Usvasaaren muista persoonallisista asukkaista, oravista, saukoista, myyristä ja siileistä. 

2008 Dorothy Hearstin Suden lupaus on kertomus suden ja ihmisen välisestä historiallisesta eläinsuhteesta.

2014 Jacob Wegeliuksen Merten gorillan kertoja on Sally Jones, rahtilaiva Hudson Queenin koneenkäyttäjä – ja gorilla.

2015 David Duchovnyn humoristinen esikoisromaani Pyhä lehmä kertoo lehmästä nimeltä Elsie Bovary. Elsien elämä on tavallista ja leppoisaa, kunnes hän tajuaa, mikä kauhea kohtalo tuotantoeläimiä odottaa. Duchovnyn teos haastaa lukijan pohtimaan lihansyönnin eettisyyttä.

2017 Esma Haddasin Tarundia: Matka hevosten valtakuntaan on hevosalalla työskentelevän Haddasin fantasiataru ja kunnianosoitus edesmenneistä hevosystäville.

ELÄINFANTASIAN MERKITYKSELLISYYS

Vaikka fantasia käsittelee näennäisesti tuntemattomia ja vieraita aiheita, se kertoo ennen kaikkea meistä itsestämme. Sen avulla voimme hahmottaa itsellemme vierasta toiseutta, esittää haaveita ja vaatimuksia muunlaisista maailmanjärjestyksistä, murtaa ennakkoluuloja, havaita epäkohtia, kyseenalaistaa perinteistä ajattelua sekä kohdata turvallisesti pelottavia asioita. Fantasian keskeinen kysymys ”entä jos” on kokeellista ajattelua. Se voi parhaimmillaan johtaa inhimillistä kasvua tukeviin ideoihin ja tuottaa uutta tietoa ympäröivästä todellisuudestamme.

Ihmiset hahmottavat maailmaansa pitkälti hierarkioiden, kilpailun ja vastakkainasettelujen avulla. Toistensa vastakohdiksi asetetaan esimerkiksi mies ja nainen, ihminen ja eläin tai sivilisaatio ja luonto. Toinen näistä mielletään toista arvokkaammaksi, paremmaksi tai ensisijaisemmaksi. Tässä vastakkainasettelussa eläin on perinteisesti ollut ihmisen tärkein ”toinen” ja luonto on alistettu sivilisaation tarpeisiin. Ihmiskeskeisessä maailmankuvassa eläimet tuottavat ihmisille ravintoa, hyötyä sekä toimeentuloa. Sen lisäksi ihmisillä on tarve luoda eläimiin sosiaalisia suhteita ja käyttää niitä itsetutkiskelunsa välineinä. Tieteellinen maailmankuva on nostanut esille kasvavan tarpeen suojella luontoa ja perehtyä eläimiin itsenäisinä sekä ajattelevina olentoina. Ihmisen ja eläimen välinen raja on kyseenalaistunut, kun pelkästään ihmisten yksinoikeudeksi kuviteltuja käyttäytymisen muotoja, ajattelua ja tunteita on havaittu olevan useammillakin eläinlajilla muodossa tai toisessa. Tästä seuraa myös merkittäviä oikeudellisia ja eettisiä kysymyksiä: Voimmeko jatkaa eläinten hyväksikäyttöä vai pitäisikö meidän myöntää niille tasavertaisia oikeuksia?

Biofilialla tarkoitetaan psykologi Eric Frommin ensimmäistä kertaa käyttämää ja Edward Wilsonin Biophilia-teoksessaan esittämää hypoteesia siitä, että ihmiset tuntevat alitajuista vetovoimaa ja sisäsyntyistä tarvetta etsiä syvällistä yhteyttä luontoon sekä muihin elämänmuotoihin. Biofilia ilmenee myönteisinä tunteina, asenteina ja tekoina, kuten luonnonsuojeluna, jotka kohdistuvat elinympäristöihin, eläimiin sekä kasveihin. Biofilian vastakohta on biofobia, luontoa ja eläimiä kohtaan tunnettu kammo.

Eläimillä on ihmisten kulttuurissa ja kielessä suuri symbolinen merkitys. Symbolista biofiliaa on ilmaistu kalliomaalauksilla, veistoksilla, pukeutumisella, uskonnollisella käyttäytymisellä, toteemeilla, eläinhahmoisina jumalkuvitelmina ja suullisina kertomuksina. Nykyisin ilmennämme sitä kielen lisäksi kirjallisuuden, kuvien, lehtien, television tai tietokoneiden välityksellä. Pidämme todellisia ja fantasian keinoin esitettyjä eläimiä myös emotionaalisina objekteinamme ja vuorovaikutus niiden kanssa muokkaa tunne-elämäämme.

Eläinten kautta tai avulla on mahdollista käsitellä tunteiden välitilaa itsen ja muiden välillä. Lasten on havaittu suosivan kirjallisuutta, joissa on eläinhahmoja. Eläintarinat vetoavat ylipäätään kaikenikäisiin. Eläimiin on helpompaa samaistua, koska niillä ei ole selkeätä sukupuolierottelua, ikää tai sosiaalista asemaa. Samalla ne kuitenkin ovat arkitodellisuuden ulkopuolella ja vieraita. Eläinhahmoihin samaistumalla on helpompaa käsitellä perustavanlaatuisia, vaikeaksi koettuja asioita, kuten toiveita, tunteita, pelkoja, tarpeita ja konflikteja. Lapsille suunnatun fantasian ei tarvitse vältellä vaikeitakaan aiheita, mutta sen olisi kuitenkin hyvä tarjota tarjoamaan ongelmien ratkaisujen muodossa toivoa, turvallisuudentunnetta ja iloa lukijalle.

Eläinfantasiaa lukemalla voi kehittää luontosuhdettaan ja kykyään ymmärtää myös eläimet tunteviksi sekä ajatteleviksi olennoiksi. Fantasia madaltaa ihmisten ja eläinten välistä raja-aitaa tarjoamalla kuvitteellisen tilaisuuden asettua eläimen asemaan sekä innostamalla hankkimaan tietoa eläimistä. Myönteisesti kirjallisuudessa esitetty pelottava eläin, kuten susi, hämähäkki tai lepakko voi muuttaa lukijan ennakkoasenteita ja ajattelutapoja. Harva tulee ajatelleeksi, että pienellä koppakuoriaisellakin voi olla kiinnostavat kasvonpiirteet, jopa leukaparta, eikä piirteitä tarvitse outoudestaan ja vieraudestaan huolimatta tulkita pelottavan hirviömäisiksi.

Puhuvia eläinhahmoja voidaan käyttää myös omatunnon äänenä, joka kritisoi ihmiskunnan huonoja puolia, piittaamattomuutta ja ympäristön tuhoamista. Uuteen tietoon avoimesti suhtautuvat lapset ovat luonnostaan hyvin kiinnostuneita eläimistä ja luonnosta. Eläinhahmojen avulla kerrottujen tarinoiden on havaittu vaikuttavan myönteisesti empatian, myötätunnon ja sosiaalisesti hyväksyttävän käytöksen oppimiseen. Tärkeitä ovat erityisesti oivallukset siitä, että luonnon, eläinkunnan ja samalla meidän omakin hyvinvointimme on pitkälti riippuvaista ihmisten asenteista, valinnoista ja teoista.

Eläinfantasia sekä heijastelee inhimillistä käyttäytymistä, että yrittää vähemmän tai enemmän onnistuneesti kuvitella, mitä eläinten pään sisällä mahdollisesti liikkuu. Fiktion ja eläinten todellisen käyttäytymisen ero olisi hyvä tehdä lapsille selväksi, etteivät käsitykset eläimistä vääristy pelkästään ihmisten mielikuvitusta ja toiveita myötäileviksi söpöiksi saduiksi. Pelkästään mielikuvitukseen pohjautuva käsitys eläimistä voi valitettavasti johtaa luonnosta vieraantumiseen ja vahingolliseen käyttäytymiseen eläimiä kohtaan. Voidaan jopa erehtyä kuvittelemaan, että lemmikit nauttivat vaatteilla keikaroimisesta, pingviinit noudattavat pariutuessaan kristillisiä arvoja tai eläintarhan häkissä oleva petoeläin suhtautuu suopeasti pedosta haltioituneeseen ihmiseen, joka kiipeää aidan yli sitä silittämään.

Bruce Shawnin teoksessa  The Animal Fable in Fiction and Fantasy siteerataan Peter Höegin kirjaa Nainen ja apina: "Ihmiset solmivat eläimiin läheisempiä suhteita kuin koskaan aikaisemmin. Koirat ja kissat nukkuvat ihmisten sängyissä, niitä suukotellaan ja paijataan. Eläimet ovat vallanneet median ja täyttäneet lastenhuoneet. Se on äärimmäisen kiinnostavaa." Yhä useammat ihmiset pitävätkin eläimiä kuin omina lapsinaan, perheenjäseninään tai parhaimpina ystävinään.

Kirjallisuuden ja elokuvien lisäksi sosiaalinen media levittää viraalisesti viihdyttäviä eläinvideoita ja kuvia. Erityisen suosittuja ovat sellaiset, joissa eläimet käyttäytyvät lajityypistään poikkeavasti, jopa suorastaan inhimillisesti: Eri lajiset eläimet, jopa peto ja saaliseläin voivat ystävystyä vankeudessa keskenään tai holhota toistensa pentuja. Koira osaa pimputtaa tassuillan pianoa ja ulvoa mukana kuin laulaakseen. Norsu ja karhu maalaavat tauluja ja tienaavat niillä rahaa. Kissa ja pöllö ovat parhaat kaverukset. Harakka hauskuuttaa itseään kiikkumalla ylösalaisin pyykkinarulle ripustetun lakanan kulmasta. Yksinäinen susi tai kettu voivat hakea ihmisistä ja koirista seuraa itselleen. Meressä uiva hai sekä delfiini etsiytyvät sukeltajien luo anomaan apua, koska niihin on tarttunut siima tai koukku. Osassa näistä tarinoista on onnistuttu kuvaamaan eläimen aitoa, spontaania käytöstä, joka yllättää ja yllyttää meitä avartamaan maailmankuvaamme sekä kohtelemaan eläimiä paremmin. Suuri osa näistä hellyttävistä näytöksistä on kuitenkin ihmisten eläimille opettamia temppuja tai rahan keräämiseksi lavastettuja tilanteita, joten niihin ja niiden levittämiseen on syytä suhtautua kriittisesti. 

ESSEEN COPYRIGHT MIRUVERSUM 2017. Essee on alunperin kirjoitettu kirjallisuutieteen opintoihin. Tekstin ohessa esiintyvät kuvat ovat Googlen "saa käyttää uudelleen ja muokata" käyttöluvan perusteella valittuja.

ESSEEN LÄHTEET JA OHEISKIRJALLISUUS

Akhtar, Salman & Volkan, Vamik D. 2005. Cultural Zoo: Animals in the human mind and its sublimations. Madison, CT, US: International Universities Press, Inc. 

Bailey, Martin 2003. Ice Age Lion Man is world’s earliest figurative sculpture. The Art News Paper. http://old.theartnewspaper.com/articles/Ice-Age-Lion-Man-is-worlds-earliest-figurative-sculpture/28595 

Best fantasy books. What is low fantasy? http://bestfantasybooks.com/low-fantasy.html Best fantasy books: Fantasy subgenres guide. http://bestfantasybooks.com/fantasy-genre.php 

Dunn, Elizabeth A. 2011. Talking Animals: A Literature Review of Anthropomorphism in Children's Books. MA thesis. University of North Carolina. https://cdr.lib.unc.edu/indexablecontent/uuid:627a29d7-25f1-4481-9363-72e74c0c4b3f 

Freeman, Daniel M.A. 2005. Cross cultural perspectives on the bond between man and animals. Cultural zoo: Animals in the human mind and its sublimations. Toim. Salman Akhtar. Madison, CT, US: International Universities Press, Inc 

Friedman, Sara 2011. Is Sharing a Bear Necessity? Anthropomorphization and Learning Social Lessons from Children’s Books. Sara Friedman Distinguished Majors Thesis University of Virginia. http://www.virginia.edu/psychology/downloads/DMP%20Papers/DMP%202011/Sara%20Friedman.pdf 

Goldman, Jason G. 2014. Stories, kids can´t learn. Scientific American: http://blogs.scientificamerican.com/thoughtful-animal/when-animals-act-like-people-in-stories-kidscane28099t-learn/ 

Goodreads. Best Animal Books in Fantasy. http://www.goodreads.com/list/show/944.Best_Animal_Books_in_Fantasy 

Harju, Maija-Liisa 2006. Anthropomorphism and the Necessity of Animal Fantasy. https://www.academia.edu/5193924/Anthropomorphism_and_the_necessity_of_animal_fantasy 

Hirsjärvi, Irma & Kovala, Unto 2004. Johdannoksi. Fantasian monet maailmat. Toim. Blomberg, Kristian & Hirsjärvi Irma & Kovala, Urpo. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki.

Hogan, Walter 2009. Animals in young adult fiction. Scarecrow Press.

Ihonen, Maria 2004. Lasten ja nuorten fantasian kerronnalliset keinot. Fantasian monet maailmat. Toim. Blomberg, Kristian & Hirsjärvi Irma & Kovala, Urpo. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki. 

Krueger, D.W & Krueger, L.N 2005. Animals in children's stories. Cultural zoo: Animals in the human mind and its sublimations. Toim. Salman Akhtar. Madison, CT, US: International Universities Press, Inc 

Lempinen, Hanna 2010. Eläin tekee tulta. Kaltio – Pohjoinen kulttuurilehti. http://www.kaltio.fi/lehtiarkisto/kaltio-3-2010/lempinen310

Animal worship http://research.omicsgroup.org/index.php/Animal_worship Omics international. Open access journals. 

Therianthropy http://research.omicsgroup.org/index.php/Therianthropy. Omics international. Open access journals. 

Risingshadow. Scifi- ja fantasiakirjallisuuden sivusto. Eläinfantasia. http://www.risingshadow.fi/library/genre/animal_fantasy

Shawn, Bruce 2010. The Animal Fable in Fiction and Fantasy. McFarland.

Sinisalo, Johanna 2004. Fantasia lajityyppinä ja kirjailijan työvälineenä. Fantasian monet maailmat. Toim. Blomberg, Kristian & Hirsjärvi Irma & Kovala, Urpo 2004. BTJ Kirjastopalvelu Oy, Helsinki. 

Wikipedia: Animal worship https://en.wikipedia.org/wiki/Animal_worship
Wikipedia: Anthropomorphism https://en.wikipedia.org/wiki/Anthropomorphism 

Wikipedia: Aesop https://en.wikipedia.org/wiki/Aesop
Wikipedia: Emuu https://fi.wikipedia.org/wiki/Emuu

Wikipedia: Reaalifantasia https://fi.wikipedia.org/wiki/Reaalifantasia
Wikipedia: Romulus ja Remus https://en.wikipedia.org/wiki/Romulus_and_Remus

Wikipedia: Theriocephaly https://en.wikipedia.org/wiki/Theriocephaly 

Wikipedia: Uuskumma https://fi.wikipedia.org/wiki/Uuskumma 

Wilson, Edward O. 1984. Biophilia. Harvard University Press. Usa.

Windling, Terri: Married to Magic. Animal Brides and Bridegrooms in folklore and fantasy. http://www.endicott-studio.com/articleslist/married-to-magic-animal-brides-and-bridegrooms-in-folklore-and-fantasy-ii-by-terri-windling.html

Ylimaunu, Juha 2002. Elinkeinot ihmisen ja eläimen suhteen muokkaajana. Eläin ihmisen mielenmaisemassa. SKS, Helsinki. 28